Melkein yhdeksän kuukautta

Elämme selkeästi mullistusten vuotta 2019 meidän pienessä perheessämme. Olin kaavaillut alkuvuodelle paljon erilaisia koulutuksia, joihin pääsisin itse osallistumaan koiran kanssa, oppimaan lisää. Osan olin jopa itse järjestellyt omasta tai seuran kautta. Lopputulemana pääsin osallistumaan tasan yhteen, kun kohtasin elämässäni jotain uutta ja erilaista.

Aavistelin jo joululoman loppupuolella, että asiat tulevat muuttumaan, mutta lopullisen sinetin asialle sain tammikuussa omana syntymäpäivänäni. Tein raskaustestin, joka oli positiivinen. Uusin testin ja tulos oli sama. Hupsista heijaa, sillä tällaista en ollut tähän vuoteen suunnitellut, mutta elämä ei aina kulje niitä suunnitelmien siloittamia polkuja pitkin. Tämä oli vasta alkusoittoa tulevalle. 

Tammikuussa nujerruin aivan järjettömän väsymyksen alle. Nukuin yöt, raahauduin töihin ja nukuin päivistä sen, mitä jäljelle jäi. Keho huusi unta kuin ei olisi koskaan levännyt. Tammikuu liisi ohi sitkutellen ja päästiin helmikuun alkuun. Edessä oli ihan uusi ulottuvuus. Olin toki kuullut raskauspahoinvoinnista - yleensähän se on jonkin asian laukaisemaa tai tiettyyn vuorokauden aikaan ajoittuvaa oksentelua. Minulla se humpsahti versiona 24/7 ja tuupersi sängyn pohjalle. Pystyyn ei ollut mitään asiaa ja olotila oli sanoin kuvaamaton, vaikka siihen ei alkuun sisältynyt oksentelu.

Lopulta se yrjökin sitten saapui taloon. Makasin päivästä toiseen, viikosta toiseen ja lopulta kuukaudesta toiseen kotona joko sängyssä tai sohvalla. Tutuksi tuli äänikirjat, NetFlixit, naisten ja miesten jääkiekon MM-kilpailut, hiihdon MM-kilpailut. Vielä tutummaksi tuli pimennetty makuuhuone ja tuskainen olotila sekä loputon oksentaminen ja kyvyttömyys syödä ja juoda mitään. Päivästä toiseen selviytyminen oli tuskaa ja taistelua, kotona ei pystynyt mihinkään arkisiinkaan asioihin. Mitä ikinä laittoi suuhun, se nousi ylös. Paino putosi humisten ja keho kuivui. Lopulta pääsin ruinaamalla tiputukseen, kun hädin tuskin selvisin enää lääkärille, ja pyytämällä sain lopulta lääkkeitä pelastamaan mitä pelastettavissa oli. Loppu viimein sain diagnoosinkin: hyperemesis gravidum eli vakava raskauden aikainen pahoinvointi, joka osuu muutaman hassun prosentin kohdalle raskauksien saralla. Hoitoa ei ole, ainoastaan tukihoitoja, pitää vain purra hammasta ja selvitä. 

Olin helmikuun alusta asti kotona. En päässyt mihinkään, en mihinkään. Läheiset kävivät kaupassa ja mies kävi reissutyöstään yhden viikonlopun kotona ihan vain siivoamassa, kun en edes siihen pystynyt. Koirat joutuivat tyytymään seurassani kuorsaamiseen ja takapihalla ulkoiluun. Onneksi ystävät auttoivat ja koirat pääsi välillä vähän lenkkeilemäänkin <3 Lopulta, kun oksentaminen alkoi hellittää, olin alipainoinen rutikuiva luukasa, jolla ei ollut jäljellä lihaksia, ei voimia, ei mitään. Sikiö sitkeänä loisena sen sijaan voi jatkuvasti hyvin <3 Ilman kaikkien pienenäkin apuna olleiden ihmisten apua, tukea ja ajatusten vaihdantaa, en olisi ikinä selvinnyt. En fyysisesti ja vielä vähemmän henkisesti. 

Olon hellittäminen osui tiukkaan saumaan, sillä Tikan sisko sai vielä pennut maaliskuun alussa ja minulla oli siellä pentu varattuna. Se oli suunniteltu juttu jo edellisen vuoden puolelta. Oli kuristavaa vessan pönttöä halaillessa miettiä, että näinkö käy, etten voi pentua ottaa, kun en pysty edes itsestäni huolehtimaan. Asioilla on kuitenkin tapana mennä niin kuin kuuluu ja ilmeisesti pienen Blackien oli tarkoitus tulla tähän taloon. Kiitos Annelle pennun hakureissusta! Melkoisen pennelin sainkin! Ei toista niin ahnetta ja niin itsenäistä ole vielä omalle kohdalle osunut, vaikka luulin, että Tikka on ollut molempia... Aika näyttää, mitä pennelistä kehkeytyy!

Tikan vointi on ollut oikein kiva. Pirteä ja iloinen oma itsensä on yli 9 ikä vuotta porskuttava rouvakoira! Tokot on tokoiltu, siihen ei enää Tikan kroppaa revitä, mutta Tikka on päässyt rally-tokoilemaan ja sillä on kaksi tulosta alosta, joista molemmista 100 pistettä. Elokuussa Tikka pääseekin edustamaan TamSKia rallyn SM-kisoihin. Aika hauskaa :) 

Hipun kanssa meni tokosuunnitelmat vähän uusiksi, kun talvi meni leväten ja sen jälkeen on jouduttu keskittymään lihasten takaisin etsiskelyyn. Päätinkin sitten, että voimme täydentään TamSKin joukkueita AVOssa SM-kisoissa tokon saralla, kun kerran luokan koirista oli vähän pulaa. Treenaaminen on ollut tosi vähäistä, aivan liian vähäistä, ja vikalista on pitkä, mutta ollaan iloisia siitä, että päästään mukaan ja saadaan edustaa seuraamme loistavassa seurassa Paimiossa elokuussa. Sen jälkeen katse sitten vakavammin siintää kohti voittajaluokkaa ja vikalistan lyhentämistä! 

Kesä on lentänyt siivillä loputtoman pitkän ja ankean talven jälkeen. Vatsa tietenkin alkaa jo painaa ja rajoittaa, mutta niin nautitaan, kun voidaan edes jotain! Välillä on toki yhä edelleen huonoja päiviä olon suhteen, mutta ei mitään lähimainkaan talveen verrattavissa olevaa. Talven kuvailuun ei riitä mitkään sanat eikä kuvaukset - vain ne, jotkat ovat kokeneet saman tai samankaltaisen loputtoman pahoinvoinnin muusta syystä, voivat ymmärtää tuon kokemuksen. Vielä on kuitenkin viikkoja jäljellä ehtiä tekemään mukavia asioita ilman vauvan tarpeista ja läsnäolosta huolehtimista :) 

Koirat pitivät seuraa ja vierihoitivat talvella oikein urakalla <3 

Blackiestä on varttumassa melko vikkelä hörökorva :)