Vuosi 2016

Tätä vuotta on kyllä äärimmäisen vaikea pukea sanoiksi. Se on pitänyt sisällään niin paljon asioita, osin myös äärimmäisen vaikeita asioita. Vuodesta muotoutui jotain aivan muuta kuin mitä vuosi sitten odotin siitä muotoutuvan. On monta hetkeä, jotka olisin voinut jättää välistä, jos olisi ennalta voinut aavistaa. Paljon asioita, jotka eivät ole olleet erityisen mieluisia ja joihin en ole voinut itse juurikaan vaikuttaa. Tehdään kuitenkin pieni pintaliito tähän vuoteen, muistoksi varjojen vuodelle, jollaista toista ei toivottavasti ihan äkkiä kävele vastaan.

Tammikuu alkoi kuumeisella kihelmöivällä odotuksella, kun odotimme Tikan valtavan vatsan tyhjentymistä. Siitä hetkestä se alamäki sitten alkoikin ja kiire sekä levottomat, huonosti nukutut yöt saapuivat elämääni. Kiireellinen sektio ja sen jälkeen sektiosta toipuva narttu kuuden villin lapsensa kanssa, jotka tuntuivat alta aikayksikön viipottavan pentulootassa kuin mitkäkin pikajunat raiteiltaan. Tikka oli alkuun melkoisen huonossa kunnossa ja vaati jatkuvaa valvontaa. Hiljalleen, monen monituisten apukäsien ja silmien voimin, saatiin homma rullailemaan. Itselle jäi vahvimpana muistona mieleen järjetön huoli ja liian pitkään jatkunut univaje ja levon puute.

Helmikuussa meno jatkui ja luonnollisesti lähti aivan lapasesta, kun pennut viipottivat yötä päivää pitkin ja poikin vaatien valtavan panostuksen osakseen ja riepoen pitkäpiimäistä äitiään, joka armollisesti heitä imetti viimeiselle viikolle asti. Pian tulee vuosi täyteen siitä itkun täyttämästä yöstä, jossa Anne ystävänä oli vierellä tukemassa, kun (Sydän)Käpy, Huima(pää), (Veli)Vekku, Woody (Woodpecker), (Veitikka)Tintti sekä (Kulta)Hippu taistelivat tiensä päivän valoon. Sisukasta sakkia alusta alkaen. Erityisen rakkaita, erityisen monta muistoa ja tassunjälken jo sydämiin painaneina he ovat maailmaa valtaamassa. He eivät ole erityisen helppoja lapsia, mutta sitäkin hurmaavampia ja opettavaisempia.

Aina mielessä, aina ydämessä.

Helmikuun lopulla lensi tikanpojat pesästä ja alkoi uusi elämä, kun kotiin jäi Hippu Hippiäinen varttumaan äitinsä varjossa ja Kipinän hellässä ja pitkämielisessä, mutta periksiantamattomassa kasvatuksessa. Maaliskuu toi tullessaan myös sen, mikä on värjännyt koko tuskaisen vuoden - kävi ilmi, että Tikan kohdalla oli jotain mennyt todella pahasti pieleen pennutuksen siivittämänä. Pahimmillaan sen oli tosi vaikea saada jalkoja alleen. En voi edelleenkään olla kuin järkyttynyt siitä, että mitä kaikkea koirat tekevätkään motivaatiosta näyttämättä vilaustakaan kivuista ja vaikeuksistaan.

Koko kevät paloi siinä, että hoidettiin ja tutkittiin Tikkaa, tavalla jos toisellakin. Arvauksia ja veikkauksia sekä oireita oli joka ilmansuuntaan. Mistään ei koskaan selvinnyt totuutta. Röntgenkuvat napattiin useamman kerran eri klinikoilla, kävimme neurologisissa tutkimuksissa ja magneettikuvauksessa. Kaikki oli priimaa, silti koira osoitti jotain aivan muuta. Lopulta ainoaksi järkeenkäyväksi arvioksi on jäänyt hermovaurio(t) jossain tuloksettomaksi jääneiden synnytysponnisteluiden vaikutuksesta. Koiralla tällaisia ei voida kuitenkaan konkreettisesti todentaa. On ollut fysioterapiaa, vesikävelyä, craniohoitoja, osteopatiaa, homeopatiaa, lääketiedettä, uskoa, toivoa, epätoivoa, pelkoa, ahdistusta, musertavaa surua, eläinlääkäriä, kasvattajaa, kuntoutusta, jumppaa, laseria, akupunktiota, luoja yksin tietää mitä kaikkea, millä on koitettu löytää apua tilanteeseen. Rahaa on Tikkaan laitettu aivan järjetön summa, en uskalla sitä kokonaispottia edes laskea. Edelleen, melkein vuosi synnytyksen jälkeen, elän pelossa enkä uskalla vieläkään altistaa Tikkaa treenissä vauhtiliikkeille. Ensi viikolla menemmä käymään Anne Mühlen luona vielä ennen kuin uskallan vetää suuntaviivoja eteenpäin sen enempää.

Vuodeksi on Tikan kanssa pudottu korkealta (maajoukkuetasolta täysin ulos tokokentiltä) ja kovaa (matto vedettiin jalkojen alta totaalisen varoittamatta). Kituen on seurattu muiden treenimaailmaa ja käyty kouluttamassa muita. On itketty monen monituiset piinaavat itkut, ennen kaikkea pahasta olosta sen vuoksi, miten on joutunut rajoittamaan koiran arkista elämää. Luojalle kiitos siitä, että Tikka on kuitenkin saanut elää ja se on päässyt mutkistakin huolimatta siihen tilanteeseen, että se saa taas elää suhteellisen tavallista elämää. Minä en voi sitä tehdä vielä, enkä tiedä voinko enää koskaan Tikan kanssa, koska tulevaisuudessakin varjona kulkee pelko siitä, että joutuisin vielä todistamaan moista kärsimystä oman koiran kohdalla.

Keväällä sain myös tiedon, että työpaikkani vakinaistui. Jossain välissä ehdin tempaista myös toiminimen ja aloittaa koulutustyöt toiminimelläni - asia, joka on kulkenut ajatuksissa pitkään, mutta mikä on odottanut aikaansa tulevaksi. Nyt se on totta.

Kesäkuussa alkoi hieman vapaampi arkielo, kun koulujen loma-ajat alkoivat. Loma käynnistyikin heti ihan parhaalla tavalla, kun Annen lauman kanssa vietimme pari viikkoa Lapin tuntureilla ja vaaroilla. Luoja miten kaipaan sinne takaisin! Lapin retkelläkin kulki kuitenkin synkkä varjo matkassa mukana, kun Tikka oli saikkulaisena ja pitkät pätkät kannoin sitä louhikkoisissa jyrkänteissä, jotta se sai kulkea mukanamme. Lisäksi Kipinän tilanne oli selkeästi heikentynyt - edellisvuoden lopulla aloitetusta Gabapentiinista huolimatta se oli kuivunut paljon. Lähdin Lapin matkalle todeten, etten tiedä tuleeko Kipinä sieltä kanssamme takaisin. Kipinä kuitenkin nautti retkistä ja palasi kanssamme kotiin.

Heinäkuussa puolestaan oli viikon Puolan reissu, joka olikin sitten ihan omanlaisensa elämys. Sielläkin matkassa oli varjo, kun Tikka upeaa merenrantaa hihnassa tallustellessaan osoitti suurta tahtoa päästä mereen kirmaamaan, mutta se oli ehdottomasti kiellettyä lystiä silloin. Itku tuli itseltä syvältä sisältä koiran puolesta. Viikon ajan aurinko kuitenkin helli meitä täydellä teholla ja saimme nauttia päivittäin ihanasta loputtomasta merenranta hietikosta ja meren tuoksusta sekä ihanan iloisista puolalaisista ihmisistä.

Heinäkuun lopulla oli Tending-leiri. Tikanpojat olivat varsin reippaalla otannalla kevätleirilläkin olleet paikalla, mutta kesäleirillä saatiin koko jengi kasaan ja Suomen suvi helli meitä oikein olan takaa.

Syksyn tullen jatkuivat työt ja koiramainen kesä sai jäädä taakseen. Tikan kuntoutus jatkui ja Hippukin hiljalleen kehittyi. Kipinän matka alkoi vääjäämättä käydä lyhyemmäksi ja lyhyemmäksi. Teimme syksyllä paljon pitkiä lenkkejä kotikulmilla metsiköihin, joissa emme juuri muita kohdanneet. Kerran kuitenkin autolle palaillessa sattui tilanne, jossa irrallaan oleva saksanpaimenkoira ampui meidän kimppuumme. Kipinä puolusti meitä muita aina, se oli sen elämässä sydänasia pitää omiensa puolta. Vaikka pinnallisia vahinkoja ei sattunut, sai Hippu melkoisen henkisen reiän itseensä ja Kipinä satutti selkäänsä yhteenotossa pahasti. Se vaati lisälääkityksen, jolla se porskutti muutaman viikon jatkoaikaa, kunnes yhteinen matka oli pakko päättää. 

Kipinän mukana nukkui pois paljon minusta. Yli kahdeksan pitkää vuotta se on kulkenut mukanani käytännössä melkein kaikkialla paitsi töissä - ja lopulta välillä sielläkin. Kovinkaan montaa reissua en ole ilman sitä tehnyt, enkä koskaan haluaisi tehdä. En myöskään tee. Kipinä kulkee aina laumamme mukana. Se kulkee aina vakaalla rauhallisella olemuksellaan lauman johtohahmona ja turvaa meidät. Kipinä painoi valtavan suuria tassunjälkiä moneen sydämeen syvälle ja lähtemättömästi. Kipinä elää ikuisesti niissä kaikissa.

Syksyllä 2016 Aulangossa.

 s

Syksyllä Jämillä T-teamin leirillä. 

He olivat erottamattomat sen lyhyen ajan, mitä yhdessä kulkivat.
Olkoonkin, että Kipinä oli tosi tärkeä myös Tikalle,
niin Hipulla ja Kipinällä oli ihan oma yhteytensä alusta asti.

Monen monta kertaa kaverukset nukkuivat liki toisiaan - tai Hippu nukkui ja Kipinä vartioi.

Syksyllä lenkillä.

Syksyä fiilistelemässä.

Jokainen matka päättyy joskus, tämä matka päättyi aivan liian aikaisin. Tikka ja Hippu
olivat mukana saattamassa Kipinän viimeiselle matkalleen. 

En tiedä, mitä koirat tilanteesta ymmärsivät, mutta viimeiseen hetkeen saakka Kipinä
nuoli kyynelet minun ja henkilökunnan kasvoilta ja viimeiseen hetkeen asti ja sen yli
Hippu pysyi uskollisena uskollisen ystävänsä lähellä.

Loppu vuosi onkin kulunut jälleen uuden elämän opettelun parissa, kun elämää on värjännyt lähipiirissä muutama erittäin vakava onnettomuus, Kipinän jälkeen jäämä tyhjyys ja ikävä sekä uuteen kotiin asettautuminen. Ihan helpoimmasta päästä ei taas tämäkään syksy ole ollut.  Matka on ollut tahmea ja synkeä. Silti olen oppinut muutaman äärimmäisen tärkeän asian elämästä.

Koirarintamalla vuosi on ollut siis melkoisen tapahtumarikas, jos se on ollut sitä noin elämässä muutenkin. Treenejä on kertynyt plakkariin vähemmän kuin ikinä. Hippu on saanut keskittyä kasvamiseen, siinäkin on ollut melkoisen paljon pähkinöitä purtavaksi aika-ajoin - ja edelleen. Odotan tammikuun 9. päivää, jotta voin vihdoin paketoida tämän vuoden ja siinä kohtaa suunnata katseen kohti tulevaa. Kaiken synkeyden keskellä tämä vuosi on ollut kaikissa onnettomuuksissa lopulta kuitenkin äärimmäisen onnekas - tiedättehän lausahduksen "Onni onnettomuudessa!". Asiat olisi voinut mennä ihan todella paljon kurjemmillakin raiteilla, kuin mitä loppu viimein on mennyt.

Joulukuu on ollut hiljentymisen, rauhoittumisen ja hengähtämiseen aikaa. Siihen on sisältynyt paljon tärkeitä asioita, paljon tärkeitä hetkiä. Etenkin joululoma - siitä en antaisi päivääkään pois ❤ Lomapäiviä on vielä reilu viikon verran edessä. Niistä päivistä jokainen tulee tarpeeseen. Odotan kovasti talvea, pakkasta, lunta, valoa ja aurinkoa.